Millaiseen maailmaan orkesteri syntyi? Pankkikriisi repi Suomea, lama laajeni ja Kummeli-hokemat naurattivat. Holkeri soitti ensimmäisen GSM-puhelun. Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Hullu vuosi 1991.

SlowGangin alkua kokoontuivat muistelemaan Jari Leskinen, Stefan Meusel ja Markku Penttilä.

Porin musiikkielämä oli vilkasta. Bändejä perustettiin ja kokoonpanoja kariutui. SlowGangin kolmikkokin vaikutti monella taholla. Jari soitti Hissan Peten kanssa Harry and the Hills’issä, Stefu Spanish Flyssa ja Markku Poison Facessa. Rokkia, bluesia, folkkia, etnoa, joululaulukiertueita, kesäteatteribändiä… Markku ja Kosken Mikki olivat bändinsä kanssa käyneet riuhtaisemassa levyn Englannissa, Jari teki soittamisen lisäksi äänentoistohommia ja Stefu musahommien rinnalla siivousfirmaa. ”Olimme yllättävän toimeliaita kaikki omilla tahoillamme”, Markku muistelee.

Jari asui tuolloin Huvikummussa, edesmennyttä Kitarabaaria vastapäätä olevassa riehakkaassa kommuunissa. Poikakerhossa vietettiin hulvattomia aikoja, virtaa riitti ja musaorientoitunutta väkeä lappasi sisään ja ulos. Baareista soittajien kantapaikaksi vakiintui kävelykadun kauppakäytävällä ollut Ninan Parila. ”Naapurikorttelin Twilightsissa ei meitä pitkätukkia katsottu hyvällä ja saimme sinne porttarin”, taustoittaa Jari.

Stefu muistaa kirkkaasti tuon käänteentekevän illan. Rokkijätkiä oli asemoitunut Parilan looseihin, ja juttu luisti. ”Perjantaisin ja lauantaisin oltiin keikoilla, joten sunnuntai oli tyypillinen baaripäivä. Yhtäkkiä seinämän takaa lensi paperitollo meidän pöytään. Avasin nyssykän ja siinä oli kutsuva viesti. Perustetaanko bändi?”

Eikä mikä tahansa bändi. ”Pitkän linjan muusikko, saksofonisti Juha Unkila oli heittänyt verkot veteen jo aikaisemmin. Häneen oli kolahtanut Blues Brothers -leffa ja ennen kaikkea juureva rhythm’n blues”, Markku kertoo. Toinen taustahahmo bändin syntyyn oli Jari Rantala, kova leffafriikki ja sittemmin ansioitunut käsikirjoittaja. ”Hän mesoi tuoreesta The Commitments-leffasta. Jostakin käsittämättömästä syystä käsillä oli myös leffan sound track, ja sen biisejä sitten hinkattiin treenikämpällä”, Leskinen hehkuttaa. ”Noista ajoista asti biisilistalla on ollut yleisön ikisuosikki Midnight Hour”, heittää Stefu.

Ja jo kohta porukka oli kämpillä treenaamassa. ”Aika nopeasti huomattiin, ettei tämänsortin rytmimusa vielä ihan tällaisellä porukalla taitu. Pitää saada lisää torvia ja taustalaulua”, Jari kertoo. No, Unkila agitoitiin kyselemään porukkaan trumpetistia ja ensimmäisiksi taustalaulajiksi pestattiin Niinikosken sisarukset Sari ja Mari.

Kun kokoonpano oli hatarasti kasassa, tehtiin ensimmäinen koekeikka parilla biisillä. Paikka oli Club 20. ”Jengi oli aika hölmistyneenä. Kauniston Anakin kuittasi, että mitä ihmettä, puhaltajia lavalla”, Stefu kertoo.

Ekoilla keikoilla bändin tunnusmerkeistä, tummista puvuista ei ollut vielä merkkiäkään. Soittajat kampeutuivat lavalle kuka missäkin vetimissä. Naisvokalisteja tämä sieppasi, ja palaute oli tiukkaa. He pukeutuvat tyylikkäästi, käyvät kampaajalla ja panevat parastaan ja miehet tulevat lavalle rikkinäisissä t-paidoissa. Ei vetele! Niin päädyttiin old school -tyylin eli jokaisen piti vetää rippipukua päälle.

Puvustuksessa – kuten miljoonassa muussa asiassa – auttoi Unkilan Tiitu. Ensimmäiset asut lainattiin Porin Teatterista. ”Mistä meillä köyhillä rokkipojilla tummiin pukuihin olisi ollut varaa.” Stefu nauraa. Aika nopeasti esiintymisasuksi sinetöitiin musta puku, valkoinen paita ja kapea musta solmio. Pienin poikkeuksin, tosin. Joltakin reissulta keikkabussiin kulkeutui naisten kokouimapuku. Bändin jätkät yllyttivät Stefun pukemaan sen tumman puvun alle. Niinpä vokalisti veti keikkasetin viimeiset biisit sähkönsinisessä, haaroista krinnaavassa polyesterissä.

You can leave your hat on!